— Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä, tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon", jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn, ja maakoloja se ei tietänyt.
Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.
Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.
8
Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota, mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.
Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä — Olifantin pellot ja rakennukset siihen luettuina — niin omanaan, että olisivat mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen ja menestykselliseen hallussapitoon — se siis oli aivan sama oikeus, millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin löytää parempaa.
Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin. Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin. Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille. Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin ruusupensaikkoihin.
Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista. Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.
Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin, maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen peitossa.
— Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan suuri pensaikko! sanoi Risakorva.