Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa. Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan. Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön! Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.
Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.
Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi: "Lähde pois alueeltani tai taistele!"
Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti; mutta se tömisti kovemmin.
Sota oli julistettu.
Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä. Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa. Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä, puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.
Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas, ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. — Nyt alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten juosta.
Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.
Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas, että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän, nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän kuin kettua tai kärppää.
Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta, vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon, mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira, nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen. Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä mennessään päähän.