Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä. Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:
— Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!
— Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. —
Etköhän juokse liian usein.
— Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua, jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.
Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin. Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.
Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se "kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet, että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E. Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan kuin pökkelö.
Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.
Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä! Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.
Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha; takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.
7