Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan; siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.
Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.
— Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida. Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän, ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi, joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"
Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.
6
Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina, ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.
Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota nimitetään vanhuudeksi.
Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät, pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset, vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan. Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.
Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.
Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin edellinenkin.