Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa. Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen. Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen, miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä lensi nurin niskoin mutaan.
Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa. Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.
— Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki, mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.
— Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla takajalallaan.
— Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka nyt oli kaukana. — Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes tulet, ja silloin olet hukassa.
— Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli tulossa täysikasvuiseksi.
5
Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen. Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo siitä janoonsa.
Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien turviin.
Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta ei osaa seurata. Otus on pelastunut.