Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi. Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin parivaljakkoon. — Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. — Se oli kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!
Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa, jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä viimeiset turvapaikat.
Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä, vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu, jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten haltuunsa sen mukavan pesän.
4
Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä. Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista, sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli pienen varpusen ylösalainen kuva.
Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.
Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas, vaikka kaikki muu oli hiljaa.
Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.
Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa. Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.
— Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.