Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.
Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti, että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut "jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös "piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista. Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa, joka on luotettava.
Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat, millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut, koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy osata suojella henkeään.
Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. — Ota aina vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. — Se on sietämätön rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi, ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon, siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on tiedossa huonoja uutisia.
Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.
Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. — Ensin annat koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle. Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.
Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan: "piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää. Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi, vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai näätä.
Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään. Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.
Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti. Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo otti maakolon haltuunsa.
Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava. Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen kuningas.