Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään.
Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle. Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät. Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään.
Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: —
Orjanruusupensas on paras ystäväsi.
Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.
Muutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata, että ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet niitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja, ettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin teräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä karttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden piikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus ihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa; sehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa. Päinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli jänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat piikkilanka-aitoja.
3
Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas sekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään.
Usein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa. Toisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan "pitääkseen hajuaistinsa selvänä", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan poikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia ollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten se matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan turkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin. Se oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita kastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi varmasti aina sisältänyt jotain likaa.
Heti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin metsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät toisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni kuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain parinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän, jos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin tarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän, eli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee: "Ole varuillasi!" eli "Painaudu maahan!" Kaksi hiljaista tömähdystä merkitsee: "Tule!" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme hyvin kovaa tömähdystä merkitsee: "Juokse henkesi edestä!"
Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne, missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan. Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.