Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun. Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut. Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän. Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.
Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon voimakkaat potkut jättivät.
Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat pahasti raadelleet sen korvaa.
Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.
2
Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota, jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää. Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille, jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.
Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.
Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat. Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.
Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta. Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa. Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä, joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä. Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen tekemään samoin.
Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus. Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä, miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.