Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.
E.T.S.
LOBO, CURRUMPAW'N KUNINGAS
1
Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa. Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa. Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan tienoon, oli muuan harmaa susi.
Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee "kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja, ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena. Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon. Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja onnistunut hyökkäys.
Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville, mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania. Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista kookkaampia.
Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt laumalle antiloopin.
Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden, kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen parhaan joukosta.
Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta. Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet niistä palaakaan.