Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen, olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa kaikilta vaaroilta.
Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.
Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan. Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse. Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin taistelukuntoinen.
Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.
Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän, susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan. Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan. Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: — No, miksette te voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?
Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan. Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.
Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio, kunnes se lopulta oli tuhat dollaria — varmaan suurin tapporaha, mitä sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.
Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!
Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.
Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa. Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.