8
Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta niistä maksettiin tapporahoja.
Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.
Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta, jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.
Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota näin lähelläni.
Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri lähimpien sudenrautojen päällä, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut, sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut, suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin, millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä todella maahan naulittuna.
Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä, paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt. Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai raatelevat sudet.
Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni viluun ja nälkään.
Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin, minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin. Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.
Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan, tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi. Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian. Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.