Samana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen metsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä viidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger hyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan eteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.
Lähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli lämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.
Mutta samassa kuului taas ketun "jap jurrr" aivan läheltä, ja koira hyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien kuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas "vuv, vuv", sitten matalampi "uv, uv", sen jälkeen vain heikko "u, u", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne olivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva ääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.
Kauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi sahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien vesipisarain naksutusta: "Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk tonk." Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.
Sen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina. Ranger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei maahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi huohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se paneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.
Mutta taas kuului tuo kiusoittava "jap jurrr" vain muutaman metrin päästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää, missä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.
Oli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei ratkaistuna.
2
Tiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen, mutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli nimitetty "Arpinaamaksi", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki korvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä ajaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen vuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.
Edellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen viekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut aukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi lähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä pitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin seisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani huomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla kasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua vastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin siellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan. Hakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin näin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella, istuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin huvittunut.