Pahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin tammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä tätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.
Tiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla koiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta. Olipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät villit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa haaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota ristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes sen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat vain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo yhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien kertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja mustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen, pidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.
2
Oli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin vaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni Foster viimeksi huomautti:
— Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin tähdätkääkin niin, että se jää!
Tuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella oppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin utelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi pettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle tullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.
Mutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja noustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack Burns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin sanoen minulle:
— Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on — se ori! Sieppasin luodikon ja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen. Edessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri musta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa. Se seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli hevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin, ettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä ajatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen kuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack vieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina kuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:
— Antakaa pyssy minulle!
Kun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi vahingossa.