Jo seurasi kuitenkin itsepintaisesti säästämättä ruoskaa sen paremmin kuin kannuksiakaan. Kilometri toisen perästä taittui, ja edestäpäin häämöttivät Arriban etäiset kukkulat.
Siellä Jo tiesi vereksen ratsun odottavan ja pani parastaan, mutta tuulessa suorana liehuva harja pääsi yhä enemmän edelle.
Arriba-kanjoni saavutettiin vihdoin. Vahdissa olija pysyi syrjässä, sillä nyt ei ollut tarkoitus vaihtaa ajajaa, ja Juoksija meni rotkon yli — meni rinnettä alas ja toista ylös yhä vain katkeamatonta raviaan, ainoata juoksutapaa, minkä se tunsi.
Jo tuli ajaen neliä vaahtoavalla hevosellaan ja hyppäsi odottavan ratsun selkään, pakotti sen alas rotkoon ja ylös toista rinnettä pitkin jälkiä, sitten halki ylätasangon yhä seuraten jälkiä. Näin hän ajoi ajamistaan, mutta ei päässyt tuumaakaan lähemmäksi.
Säännöllisesti, tasaisesti iskivät maata laukkaavan ratsun kaviot, tunti tunnilta, yhtä mittaa. Alamosa Arroyo ei enää ollut kaukana, siellä oli tuoreita voimia, ja Jo kirkui hevoselleen ja hoputti sitä lakkaamatta. Arohevonen juoksi suoraan määräpaikkaa kohti, mutta parilla viimeisellä kilometrillä jokin outo aavistus sai sen kääntymään vasemmalle. Jo näki, että se voisi päästä pakoon, ja tätä estääkseen hän pakotti väsyneen ratsunsa äärimmäisiin ponnistuksiin. Vinhaa oli ajo ollut alusta pitäen, mutta nyt se oli vielä vinhempaa. Jo voitti jonkin verran oikaisemalla eräässä kohden suorinta tietä; sitten hän ampui laukauksen toisensa perästä maahan Juoksijan vasemmalle puolelle nostaen siten ilmaan tomua ja sai näin oriin kääntymään oikealle.
Näin tultiin virralle. Ori meni ylitse, Jo hyppäsi maahan. Hevonen oli mennyttä kalua, sillä viimeinen väli oli ollut viisikymmentä kilometriä. Jo itse oli nääntymäisillään. Lentävä pöly oli polttanut hänen silmänsä niin, että hän oli puolisokea. Nyt Jon kumppani Charley sai jatkaa ajoa. Jo oli käskenyt hänen pakottaa Juoksijan Alamosan kahlaamolle.
Ratsastaja läksi vereksellä hevosella matkaan, ja taas jatkui ajo ylös ja alas pitkin aaltomaista tasankoa. Mustan arohevosen kyljet olivat nyt valkeina vaahdosta. Sen kohoilevista kylkiluista ja äänekkäästä hengityksestä saattoi päätellä mitä se tunsi, mutta sen vauhti ei ollut hiljentynyt.
Väliin Charley näytti pääsevän lähemmäksi, sitten taas jäämistään jäävän, kun tunnin kuluttua alkoi Alamosan pitkälti kalteva laakson rinne. Täällä oli taas toinen ratsastaja odottamassa, muuan nuorukainen, joka jatkoi ajoa länteen kaartaen. Mentiin yli kokonaisten preeriakoira-kaupunkien, läpi saippuaruohoalueiden ja kaktuspensaikkojen, jotka pistelivät ja naarmuttivat hevosten jalkoja. Musta juoksija oli nyt pölystä ja hiestä ruskean pilkullinen, mutta yhä se ravasi entiseen tapaan. Nuori Carrington, ajaja, väsytti ratsunsa pakottamalla sen pysymään koko matkan yhtä lähellä Juoksijaa ja kannusti sen sitten hyppäämään yli rotkon, jota arohevonen oli väistänyt. Yksi harha-askel, ja molemmat syöksyivät rotkoon.
Poika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä.
Villihevonen meni matkoihinsa.
Tämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään tullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli taas ratsastamassa Juoksijan perässä.