Kaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi vereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton ajaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta — tai ehkä pikemmin jostain sisäisestä varoituksesta — Juoksija kääntyi. Se meni suoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja tuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas kohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei saanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo rääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään. Päivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja silmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan. Ainoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin Alamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa näkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät olleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin välimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei aikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.
Tunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo lähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli uskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti, meni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana maahan.
Jo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi. Mutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran poikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun menijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan Juoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.
Aamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt: kahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton Juoksija vapaana ja eheänä!
— Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en lävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo sanoi.
Tämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.
6
Vanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut ajoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän irvisteli pataansa ja sanoi:
— Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten hän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:
— Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja turhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut erästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää Eedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys, jommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se on varma se!