Ankara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan. Mutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka, jonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa vihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja lähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.
Se oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi vangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin huonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen sopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja vankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.
Muutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon yli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs, viehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton talvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto näytti olevan lemmenpuuhissa.
Lempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään nurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän hirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu — sikäli kuin sen ääntä nyt voi lauluksi sanoa.
Kalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä kuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut lukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun kuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka vieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti ensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin iso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman liekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten suopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän pään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän kätkeytyi piiloonsa.
Puolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman lemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta, ja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.
Se laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan se pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka varmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas, lähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri koetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: "Älä mene!" Mutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se sai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen hehkumaan.
Lähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa omallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin saattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui valloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi tulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka juoksi kiinni. Ori oli vankina.
Se korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää toisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui käärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.
Kauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran päässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina. Tomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan vankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo olento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän viekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan päästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.