Vielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla liikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä myöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen poskille.
Tom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi omituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä ei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä härkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa vankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen toisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen päätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana vangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi, sillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään tärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen lain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen polttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli kolmenkymmenen kilometrin päässä?
Tom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti joka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi ja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita samantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian oli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran hehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman Juoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan, joka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun kuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa Juoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.
Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin. Arohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi jaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat olivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin jotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin luonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka kerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti sitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla ja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan pohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei tahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä vapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet olivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista. Lukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut kyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät enää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti huohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti sitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson rinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua sitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen laidunalueen pohjoisrajan.
Tästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies riemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen epätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä, pois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista pyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä suunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän seinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä metriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon, hengettömänä — mutta vapaana.
WULLY, KELTAINEN LAMMASKOIRA
Wully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta silti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira, sillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä keltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se on vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä, kaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat tuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä ei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua kuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä tahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.
Sakaalin tieteellinen nimi Canis aureus merkitsee "keltainen koira", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat todella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen maatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu todelliseen elämäntaisteluun kuin sen "puhdasveriset" serkut.
Jos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle saarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja hyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole niin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta keuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä pelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi järjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes terveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.
Silloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen täydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias ja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre, joka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa kehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista ominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.