1
Ainoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta penikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan parhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis, keltainen pentu.
Wully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin yleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja vanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään koiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin perehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin, ja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa sen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn vartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti kasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti lupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä Robinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta harvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään oli päästä ihannetilaansa — humalaan — ja hän muutenkin vietti järkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla ihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut tavoitella.
Wully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin tämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja henkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista nautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden todellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla viemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa seitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien lähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.
Läpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat ajettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South Shieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja niiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia savumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat luulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät levottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.
Robin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen puolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:
— Nouda lampaat!
Tämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja otti esille kutimensa.
Wullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi kaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin lauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä pantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.
Lopulta Wully — ei Robin — antoi merkin, että kaikki olivat perillä.
Vanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä — 370, 371, 372, 373.