— Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!
Ja Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen tuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki laumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta Robin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän tunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta, vaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja siitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden shillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko oli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi, jos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä siitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti kuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen. Miten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään — eikä siitä kukaan välitäkään.
Sillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien kadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi nälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin siellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli kerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni lautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle etsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa ja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski jokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki lähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti nuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.
Lautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin sata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa maallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja — viisituhatta paria, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla tavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se pysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan. Nälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi. Kukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä toimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.
Päivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä, joka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan Wullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja suojaa — se oli elänyt ties mistä — mutta lopulta pitkällinen nälkä taivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa kohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi uskollisena.
Neljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin Wullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut entiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat tekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta huomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei vilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen koetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta en saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.
Kokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei matka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä pidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen pysyvän lautan luona.
Virran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen tarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn laskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin sen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin — arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan tarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei pettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän jännityksen kestäessä.
Emme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta eräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka aiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti tuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se hytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi hiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.
Yksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta: