— Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!
— Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se lähentelisi minua.
Lisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan muuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti ensi kerran vuosikausiin.
Muutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut Robinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät ja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä isäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa takaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan ja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan palvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren mäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.
2
Monsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta kuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka Yorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta olosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat vaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies salametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.
Wullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja tämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran isännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma, joka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti kuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne yöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs näyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se oli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka naapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.
Nämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat, kiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja piilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi luullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan ollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista, mutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan ympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien ajokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.
Monta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin ns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat tuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi ajatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan, ja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan tämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut epäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.
Kettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista se töin tuskin pelastui. Lopulta se — kuten usein vanhat ketut — alkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti kymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin ryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului, ettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa lopulta vasikoitakin.