Tietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille. Muuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se ainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet sitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat ajokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes seurata jälkiä.

Huhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään seutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon aloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin yksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis tavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon noidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies sai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia erittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä peräkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi, eikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan. Tavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti jäljitettävään paikkaan.

Kerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen myöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin lammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa kiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu istui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien kuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko asian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana aamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä varmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.

Dorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun hän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin puolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully osoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin lampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu kettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei mahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan pääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä kohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin äkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista se näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs ja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja, sillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen jäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että ihmisiä, se näytti vihaavan.

Viimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa hyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon poikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi edelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui seisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta. Se seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat hiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en halunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin matkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä, kymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin sen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta ääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella jalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä suurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan niin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti vihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.

Niin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille se oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä pelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi hukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta selälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se karkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana ilmestyi laitumelle.

3

Noiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia, kun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin leski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän edellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät liikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata loppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin suuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen joukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle, mutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut joen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja hypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut pois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes puoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät Heuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei jälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet tasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä syntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin, toiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen hyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet — vaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä ja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä vahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä tullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan Dorleyn taloa kohti.

Lampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla nyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa. Metsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo. Kävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman lumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja katsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan ja sanoi painokkaasti:

— Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!