Toiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että jäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin seuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley itse tuli pihalle.
— Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat viime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.
— Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. — Minulla ei milloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin silmäteränsä.
— Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön työstä saattaa päätellä, tuumi Jo.
Turhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit olivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton riistääkseen häneltä Wullyn.
— Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona ennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se tappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa, enkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!
Tom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty Wullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös suuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki suostuivat.
— Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully tavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se käy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan selvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.
Seuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully makasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti levottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin, katsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei enää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti matalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta ja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja hengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se sysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja terävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan. Ei värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi äänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti keveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa enemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet peräpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi kertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.
Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat? Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä tiennyt mitä ajatella.