Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.
Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.
Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli oikeassa, ja vieläpä… Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:
— Wully! Wully! Se on siis totta — Wully, sinä kauhea hirviö!
Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi hänen kurkkuaan kohti.
Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.
— Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.
Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan. Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli joko koiran tai tytön hengestä.
Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua. Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.
Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä, mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot pirskahtivat vasten lieden kiviä — ja Wully, hilpeä ja vihainen, uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.