PUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY
1
Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä nyt ensi kertaa juomaan.
Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia — ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut vitkasteluaikaa.
— Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä, ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän) piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin, kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne., kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa, vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu. Rukoiliko se armoa — armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta? Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua, sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma! Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!
Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli tarkoituksena.
Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan, mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.
Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti, kunnes emo sanoi:
— K — riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain iloisia.