Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan orjanruusupensaikkoon.
Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä. Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen mukaan.
Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.
Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.
Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja, pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten nielaisi.
Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan, pudotti sen useita kertoja, ja sitten — totellen äkillistä mielijohdetta — nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään. Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon, ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia. Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä voineet syödä enempää.
Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin, raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään — vaikka niillä ei vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista, toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.
2
Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan. Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin sinisiä kyniä.
Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa, vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden elämässä.