Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi lentää.
Eivät kuitenkaan kaikki — yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen. Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!) tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.
Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia; ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät, että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta, sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.
Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.
Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.
Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen yhtä ankarasti kuin poikasiinkin — kova nälkä, kuumeinen päänkipu ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.
Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara, kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä, sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä, joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota linnunpojat olivat syöneet.
Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut vastata emon "K — riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" — kauemmin kuin yksikään sen sisaruksista.
Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut, haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan, matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K — riit"-huudolla luokseen.
Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus, jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.