Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.
Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi — se jonka muistamme kerran maanneen lastulla — oli isompikin. Kaulatöyhdöt alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!
Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson kuuluisa röyhelöpyy.
4
Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta, pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus, ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti. Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin, kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi vähän pelätä poikaansa.
Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi. Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin, yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista, puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli: perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä, tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna ne saavat sen perin harvoin.
Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.
Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi, marraskuun raivokin oli pahimmillaan.
Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä. Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa, mutta ypöyksin.
5