Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä, jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia, niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin laatuun käypää nytkin.
Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.
Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja kauniimmaksi.
Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan, jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään "Kevät pian" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen, kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa. Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: "Kevät tulee! Kevät tulee!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!" Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa etunenässä ja julisti virallisesti:
— Kevät on tullut.
Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät vallan hurjiksi; ne lauloivat "Kevät jo, kevät jo, jo — kevät jo, jo" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.
Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.
Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen. Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.
Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet, sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?
— Trump, trump, trumtr — r — r — rr.