— Trump, trump, trumtr — r - r — r — rrrrr, se päästeli uudelleen ja uudelleen.
Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi. Mutta sillä oli nyt ikävä.
Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon. Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä. Todellakin, tuolla se oli — lintu — kumppani — ujo pikkuinen tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää, miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin, että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä. Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi päätään — erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.
Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa, toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa? Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa, vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti, että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää, rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään kymmenen piipittävää pikku pyytä.
Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä milloinkaan oli siitä huolehtinut.
6
Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.
Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.
Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.
Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi. Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit, so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.