Perhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä. Tämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan, ettei päässyt pois.
Tämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta niiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä luhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi ylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.
Ruskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka. Se vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli ja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten se kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille leveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut ymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä vain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.
Ne joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat lentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä "urheilija" oli kuitenkin metsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen koiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle Ruskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen vanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.
Mutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi poikasille "Krrr! Krrr" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja juoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla Punakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle, hyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli kuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että salametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista siipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin hän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten läheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea oli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse tullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että Cuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti ajoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista loitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten ja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä kepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen, joka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi aivan riekaleiksi.
Petomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi hakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden piilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen orpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.
Punakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja palasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli mennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi. Punakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä hajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus oli merkinnyt.
Kuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat niukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa, katse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni niiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun "Kriit! Kriit" -äännähdyksen. Mutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan piilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti. Punakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki ne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois tuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat seutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat varmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.
Täällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin tämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat kuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun ja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia vaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon. Ne kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä oli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua ja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa kuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle samaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se on myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi ja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen komean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi myös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa soidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa perästä.
Sen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi näistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui lintujen äänekkäästä iltasoinnista.