Nyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue oli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka ne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli ainaiseksi eksynyt toisista.
Punakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa puron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun ilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla. Mutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja kinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta pakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä erään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset tekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta — laittoi linnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet —, ja siellä ne nukkuivat makeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi kylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen seinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo päästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan "Kriit! Kriit! Kvit!" (Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)
Tämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei kyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat lumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla. Mutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän lumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien päälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä vuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman jäävaipan alla.
Syvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen tien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista. Se vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua; turhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset olivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut epätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit vierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi, mutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla nuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä, suojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla "p-i-i-i-i-t, piit-i-i-i-t" -huudolla.
Ne olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja illan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit olivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu löytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan, ne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin, että kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää äkkirynnäköllä päästä vapauteen.
Mutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin pääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät kuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana päivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja sihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen valkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta. Rakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen piilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta päin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin vapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin ennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut ylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo alkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän valjetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan oli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi nakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori alkoi tosiaankin ohentua.
Myöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa, ja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se saattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret ja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia alaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se hyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret linnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti muutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten makuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko "piit, piit" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai pian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö. Mutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt tarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet minkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen sulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja höyheniä — siinä kaikki.
7
Kesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat, mutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja. Keskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin, Punakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai vihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen säilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka tapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen. Linnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin sangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko laaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen loistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta tavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta Punakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi milloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä liikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota pyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa ja niin kiitää matkaansa.
Mutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä sitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu este. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.