"Kirkegaard, oletko siinä jälleen — niin hyvästi sitten. Mutta älä hyppää järveen äläkä hirtä tai ammu itseäsi, vaan tule minun luokseni kun tarvitset negatiivista vapautta, niin keitän sinulle kattilallisen karvaita manteleita haisteltavaksesi. Hyvästi."
Sköldman yritti hymyillä ystävän sanoille ja onnistui saamaan kokoon irvistyksen.
Toinen kohautti olkapäitään, huusi ajuria ja läksi.
Sköldman jatkoi pitkin Strandvägeniä
Hän meni surmaamaan itsensä.
Hänellä oli ollut päätös selvillä jo kauvan aikaa. Eikä hän pitänyt sitä salaisuutena. Hän antoi sen sopivasti pilkistää esiin muutamissa elämänväsymystä osottavissa sanoissa toverien kesken, herättääkseen harrastusta kohtaloonsa, ja itse nautti hän itsemurha-aikeestaan yksinäisinä hetkinä.
Se maistui yhtä hyvältä kuin lasi punssia ja hän kuvaili yksityiskohtia myöten, kuinka se tulisi tapahtumaan.
Oikeastaan oli päätös käynyt hänelle niin rakkaaksi, että oli vaikeata sitä toteuttaa. Muutamia kuukausia onnistui hänen siirtää ratkaisu toistaiseksi uskottelemalla itselleen, että hänen täytyy jättää elämä rehellisenä miehenä, toisin sanoen maksettua pikkuvelkansa. Suuria ei hän missään tapauksessa koskaan ennättäisi maksaa.
Näin venytti hän asian jäänlähdöstä lähemmä lehdenpuhkeamista.
Joka päivä kävi hän katselemassa kevätvihreyttä Kungsträdgårdissa. Jota vaaleampina ja vihreämpinä ja laajempina lehväkuvut levisivät, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Versovan elämän ja hänen peruuttamattoman päätöksensä välillä oleva vastakohta teki hänet yhä synkemmäksi. Ja pahinta kaikesta oli, ettei hän voinut syyttää enään mitään. Pikkuvelat olivat maksetut ja välttämättömät kirjeet kirjoitetut. Kaikki oli selvänä. Tuntemattomaan johtava tie oli milloin vaan sen käytettävissä, ken vain halusi poiketa sille.