Nyt! Tuolla!
Hän kävi äkkiä aivan tyyneksi. Varmoin askelin meni hän alas järvelle. Sekunnin ajan viivähti hän ja katseli vettä. Hän kuuli keilapallojen pyörivän Djurgårdsbruninilla, näki lyijynmustan, salaperäisen pinnan ja kuvastuvia runkoja syvällä ihan hänen vieressään, etäämpänä viininpunaisen rantamaan auringonvalossa.
Hän astui veteen, tunsi märän kylmyyden kiitävän ylöspäin vaatteiden alla ja paiskausi suulleen.
Hän kuuli veden loiskahtavan pään ympäri, surisevan korvissa ja tukkivan nenää. Hän liikutti käsivarsiaan itsesäilytysvaistosta ja levitti silmänsä nähdäkseen.
Hän tahtoi huutaa, mutta sai vettä suuhunsa, näki pikakuvan äärettömän moninaisista tapauksista elämässään, potki jaloin päästäkseen irti jostakin paulasta, huomasi ympärillään valkenevan ja hengitti jälleen vapaasti.
Suoraa hänen kohdallaan leijaili kaksi pientä purppurapilveä hyvin, hyvin korkealla; vähän matkaa hänestä uiskenteli hattu vedenpinnalla.
Hän mittasi silmillään etäisyyttä maahan ja taisteli silmänräpäyksen epätoivoisen taistelun sisäisen elämänhalunsa kanssa. Sitten taivutti hän päänsä alas ja antoi ruumiinsa vaipua.
Loppu — loppu kohisi hänessä. Jälleen surisi korvissa ja rintaa painoi.
Taivaan Jumala, mitä se oli?
Jotain pehmeätä, kauheata, hirmuista solui ylös hänen vieressään, suuri tumma esine kohosi hiljaa aivan hänen rinnalleen — hän potkasi jaloillaan, päästäkseen siitä erilleen ja onnistui nousemaan pinnalle jälleen — hän tuijotti pelästyksissään ympärilleen — vedenpinta liikahti ja sieltä nousi esine tahdottomasti ja kääntyi vitkaan kyljelleen. Hän näki suuret, punasinervät kasvot, kaksi jäykkää lasintapaista silmää ja mustia tahmeentuneita hiusssuortuvia, kasvot lähenivät häntä hiljaa — kuvaamaton kauhu iski häneen ja rajusti huitoen käsivarsillaan kohotti hän pelosta käheällä äänellä pitkän yhtämittaisen hätähuudon ja koetti päästä takaisin rantaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku imeytynyt häneen kiinni, että vaatteet kävivät lyijynraskaiksi ja että joku kuiskasi ympärillä — loppu - loppu. Ja kuiske kiiti ilkkuen ja kylmänä hänen päähänsä ja lamautti hänen liikkeensä — se ei käy päinsä — ei koskaan — nyt sinä kuolet — nyt — nyt sinä vaivut — etkö tunne — tuossa sait vettä suuhusi —. Hän huitoi käsivarsillaan ja vaipui syvemmälle, vesi loiskahteli kauvas ympärille ja hän itki ja huusi pelosta ja raivosta ja tuskasta. Hän ei tahtonut, ei, hän ei tahtonut!