Auttakaa! Auttakaa!
Nyt tuli se jälleen! Ei, se olikin jotain kiinteätä, jota hän tallasi. Hän kompasteli kivissä ja kaatui jälleen suulleen, mutta nyt hän ei huutanut, sillä hän tunsi olevansa pelastettu. Hän kahlasi maihin lepän juurten kohdalla.
Mutta nähdessään puittenrunkojen mustat varjot, heräsi hänen pelkonsa uudelleen.
Taivaan Jumala mitä se oli? Oliko se kuolema? Oliko hän uneksinut?
Ei, olihan hän läpimärkä.
Hän vaipui leppien alle.
Oliko hän tullut hulluksi?
Taasen tuntui hänestä kuin olisi hän järvessä ja taistelisi henkensä edestä ja että jotain kammottavaa tarttui häneen, kietoutui hänen ympärilleen, keikkui hänen vierellään, jotain suurta, muodotonta. Hän tunsi tuon tuntemattoman, hirvittävän pehmeän, inhottavan kosketuksen ja tyrskähti itkuun, hysteeriseen tärisyttävään itkuun, välillä valitellen hiljaa.
Hän loi pelästyneen katseen järvelle päin. Sitten ryntäsi hän ylös ja juoksi — — — —
Djurgårdsbrunnin luona istui mies onkimassa.
Kuullessaan hätähuudot, lennätti hän vavan sillalle ja kuunteli.