Knut tahtoi nähdä tyytyväisiä ihmisiä ympärillään. Saadessaan heidät kauniilla ilmalla korkeimmalle tunturille oli hän joukosta iloisin ja hän osotti alapuolella olevia huippuja jonkunlaisella ylpeydellä, minkä kaikki soivat hänelle anteeksi.
Hänestä se oli hänen valtakuntansa.
Eikä kukaan tahtonut sitä häneltä kieltää.
Syksyn jälleen saapuessa oli Knut enemmän kuin toistavertaa rikkaampi. Hän taisteli kovan kamppailun. Hän tahtoi niin mielellään tavata Annin. Mutta ajatellessaan, mitä hän voisi hänelle tarjota, häpesi hän. Kaksi vuotta hänen piti odottaa. Ja sen hän kyllä tekisikin.
Niin tarttui hän työhön jälleen.
Hän kaatoi enemmän puita ja veti hirret ylös.
Tupa oli liian pieni, sen hän oli huomannut. Hän rakensi ylisen ja sinne pieniä sokkeloita, töhersi toiseen sivustaan keittiön ja pani peltitorvia kaikkiin pikku sokkeloihin, niin ettei kukaan palelisi. Torvet hän johdatti kamiinaan, jonka oli halvalla ostanut. Sitten alkoi ylellisyys täydellä todella. Hän osti vanhan veripunaisella kankaalla päällystetyn vetosohvan. Sen kantoi hän toisen oppaan kanssa majalle. Sohva asetettiin pitkälle seinälle. Sitten tuli tuolia ja pöytiä ja astiakaappi ja porsliinia ja pöytäliinoja ja säilykkeitä ja olutta.
"Oletteko nähneet Knutin tupaa?" kysyttiin alhaalla laaksossa. "Se on vasta hieno."
Helluntain seutuvilla sai Knut seinäpaperit isoon huoneeseen. Hän kattoi pitkänpöydän lumivalkealla liinalla, asetti siihen porsliinia ja mitä talo kykeni. Sitten puki hän ylleen pyhävaatteet ja meni tunturilta alas.
"Hyvää päivää, Anni, nyt minä tulen,"