Hieno ei mökki ollut, mutta luja, luja niinkuin hänen oma tahtonsa. Matalakattoinen se oli, mutta suorana siellä saattoi seistä, eikä enempää tarvittukaan. Ken tahtoi korkeampaa kattoa, hänen tarvitsi vain mennä nurkkien ulkopuolelle. Siellä oli hyvää tilaa, sekä korkeutta että leveyttä. Sillä vaikka hän olisi pannut tupansa miten korkealle vain, pysyi taivaankatto yhtä kaukana.
Tuvassa oli kylmä ja vetoista nukkua, tunsi Knut. Kokonaisia jäkälä- ja sammalsylyyksiä kantoi hän alhaalta metsästä tilkitäkseen hirsien väliset rakoset. Se auttoi. Mutta toinen tarve synnytti toisen. Hänen täytyi saada takka, oikein komea avonainen liesi, jossa matkailijat voisivat kuivata kenkiään ja vaatteitaan ja jonka ääreen voisi asettua lepäämään, kun vilutti.
Takka muurattiin ja kalkittiin.
Knut kyhäsi kokoon muutamia vuodelavoja.
Nyt on kaikki valmista. Nyt saivat he tulla.
Ja he tulivat.
Ei milloinkaan ollut niin paljon ihmisiä tullut tälle seudulle ennen. Knut ei voinut ennättää kaikkien kanssa. Silloin keksi hän keinon lyöttää yhteen suuren joukon yht'aikaa ja opastaa heitä korkeimmalle tunturille.
Kaikki kiittelivät hänen tupaansa. Ja ihana se oli. Sillä tunturit voivat olla oikullisia. Toisena päivänä aurinkoinen kesäpäivä, toisena syöksyvä lumimyrsky. Mutta silloin ryömivät matkailijat tupaan ja myhäilivät tyytyväisinä, kun pääsivät olemasta ulkona ja taistelemasta tunturikauhun kanssa. He oikoilivat piirissä takan ääressä, jossa koivupölkyt hehkuivat.
Huii! Huii! huusi myrsky ja pyrki sisälle lämmittelemään. Matkailijat nauroivat. He oljentelivat mielihyvillään lammasnahkavällyillä. Takkatuli lämmitti, kahvipannu porisi ja Knut kertoili historioita.
Jos myrsky kävi pitkällisemmäksi, täytyi hänen lähteä ulos ruokaa hakemaan. Silloin meni hän alas ja ylös puolessa päivässä ja toi hevoskuormallisen voita, olutta ja lihaa selässään. Ja silloin hurrasivat matkailijat.