Sitä vastaan ei Knutilla mitään ollut ja se kiihotti häntä hellittämättä jatkamaan.
Kun kesä rupesi lähenemään loppuaan, alkoivat matkailijat vähetä. Mutta Knut piti puoliaan kauvemmin kuin toiset oppaat. Vielä myöhään syksylläkin, kun koivut jo aikaa sitten olivat pudottaneet ruosteenpunaiset ja hallankeltaiset lehtensä, opasti hän korkeimmalle tunturille.
Kun lumi tuli, laski Knut yhteen yhdeksänsataa kolmekymmentä kruunua.
Siinä oli hänellä rahaa. Hän tunsi olevansa ylpeä kuin kuningas.
Hän taisteli ankaraa kiusausta vastaan lähteä laaksoon etsimään Annia, levittääkseen hänen eteensä aarteensa, mutta hän voitti kiusauksen.
Sen sijaan alkoi hän kaataa hirsiä ja kuljettaa niitä ylös tunturille. Yksin, jättiläisvoimaisena, laahasi hän raskaita tukkeja lumella, yksitellen, väsymättömänä ja sitkeänä, kantoi niitä jyrkänteitä ylös huojuvin polvin, kantoi niitä hartioilla, niinkuin Atlas muinoin maapalloa. Ylös piti hänen päästä. Se oli hänelle taistelua. Lumimyrskyt piiskasivat häntä toisinaan hengettömäksi ja jääsirut polttivat hänen kasvojaan, mutta mikään ei häntä hillinnyt, jos milloin hänessä heräsi heikko epäily, tappoi hän sen heti ajattelemalla Annia.
Hänen tähtensä hän kantoi. Hänen tähtensä hän taisteli.
Hirsi nousi hirrelle. Sukkelaan se ei käynyt, mutta kasa kasvoi. Toisinaan kun hän uutta toi, oli koko kasa hautaantunut lumen alle. Silloin saattoi hän joskus kuvitella, ettei hän ollutkaan mitään tehnyt, vaan että hän oli ihan ensi alulla. Mutta kun hän sitten otti lapion ja lapioitsi itsensä hirsien luokse ja näki niiden loistavan voinkeltaisina ja maukkaina lumessa, luikkasi hän ilosta. Ja silloin hänestä tuntui, että hän oli oikealla paikalla. Ylhäällä tunturilla.
Kevään tullessa alkoi hän rakentaa. Hän kaivautui niin alas, että hän tunsi itse vuoren allaan. Sitten liitti hän hirsilinnoituksensa kokoon lujiin liitoksiin, jotta se kestäisi kamppailla myrskyjen kanssa siellä ylhäällä.
Se oli verraton riemun yö, kun hän ensi kerran saattoi nukkua oman katon alla tunturilla. Rikkaammaksi ei hän koskaan luullut tulevansa. Oli kylliksi, että hänellä oli jokin suoja itselleen ja niille toisille, jotka tulivat kesän mukana.