"Mitä aijot tehdä?"
"Ohoh, varonpa sitä kyllä puhumasta. Minulla on suunnitelmani. En tahdo siitä tulevan sinun."
"Onko se niin hyvä?"
"Joka elää, niin näkee!"
Kun Knut läksi matkaan seuraavana päivänä, istui isäntä tuvan portailla.
"Menet kait väärään suuntaan, Knut?" hän sanoi. "Ei rahoja tuntureilla ole. Lähde alas laaksonpohjukkaan ihmisten luokse, jos mielit tulla rikkaaksi."
"Ihmiset saavat tulla minun tyköni", vastasi Knut ja meni, minne hän halusi.
Ennenkuin kesä oli oikein alullaan, oli Knut oppaana tuntureilla. Päivät pääksytysten raatoi hän kuin kyntöhevonen. Unta hän ei koskaan saanut. Oli vaan käveltävä ylös ja alas, alas ja ylös. Tuli upporikkaita englantilaisia ajaen ja ratsastaen, mukanaan valokuvauskoneita kuin kokonaisia vuoria. Saksalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia, löysipä vielä jokunen ranskalainenkin tien tänne. Kaikki halusivat maan korkeimmalle tunturille.
Knut sai melkeinpä eräänlaisen erikoisoikeuden opastamiseen. Hän ponnisti niin monta kertaa ylös ja alas, että tunturiin muodostui kapea polku. Kaikki olivat hirmuisesti ihastuneet häneen. Hän oli mies, johon sopi luottaa ja jolla oli oivalliset hartiat, jotka pelastivat repun toisensa jälkeen läähättäviltä matkamiehiltä. Jos hänen jälkiään seurasi, niin ei milloinkaan jalka luiskahtanut. Ja tuulessa ja tuiskussa oli hän valmis lähtemään. Kun muut oppaat istuivat ja ruikuttelivat ilmaa, veti Knut kengät jalkoihinsa, lohdutti matkailijoita sillä, että tunturilla voipi olla yllätyksiä varalta — niin, ja yllätyksiä tulikin. Sade saattoi äkkiä lakata, pilvet hajaantua ja aurinko loistaa ihanan lämpimästi sokerin valkeisiin avaruuksiin.
Silloin ilostuivat matkailijat ja korottivat opastajan taksaa.