"Naurua, Knut. Odotanhan sinua."
He syleilivät, niin että luulivat tunturien horjuvan.
Anni näki hänen vaeltavan Ulfheimin tietä ylöspäin. Hän nousi yhä korkeammalle, seuraten poimutteluja. Hän kävi yhä pienemmäksi, mutta hän pääsi kukkuloille, jotka välkkyivät ilta-auringossa. Siellä hän kääntyi ja heilahutti lakkiaan jäähyväisiksi. Hän seisoi hetkisen hiljaa siellä ylhäällä ja katseli alas Anniin. Sitten heilahutti hän vielä kerran lakkiaan ja katosi vuorenseinämän taakse.
Varjot lankesivat yhä syvemmin ja kylmemmin Annin ympärille. Kävi niin omituisen hiljaiseksi hänen ympärillään, mutta sitten kuuli hän jälleen purojen kohinan. Hän kääntyi kotiin päin ja lauloi:
Jos tulee päivä kylmä ja päivä valoton, niin kerran kevät koittaa ja taivas kirkas on; ja sua minä varron ja varron vaan, nyt vaikkakin varjot peittää maan.
Ja kerran saapi aika sinullen, minullen, kun aurinkoinen loistaa lempemme polullen. Ja sitä me kuljemme kahden niin, ylös taivahan sinisiin auteriin.
"Minne sinä lähdet?" kysyi Ulfheimin isäntä seuraavana päivänä, kun
Knut sanoi irti renginpaikkansa.
"Aijon olla oma itseni." Knut hymyili.
"Toivotan onnea. Oletko saanut rahaa?" naurahti isäntä.
"Minä saan", Knut vastasi.