"Ottaisimmeko kaksi vuotta?" uskalsi Knut.
"Olkoon", vastasi Ole.
Hän tiesi että paljon voisi tapahtua sillä ajalla.
Knut ja Anni seisoivat tienhaarassa ja suutelivat hyvästiä. Ilta oli lämmin ja punainen ja hehkui rakkautta ja auringonlaskua. Tunturipurot helisivät kuin kultarahat pitkin auringon valaisemia jyrkänteitä ja hävisivät laakson pimentoon.
"Sinä tulet?" kysyi Anni.
"Ole varma siitä." Hän katsoi tyttöä vilpittömästi silmiin. "Ja sinä odotat?"
"Tottahan minä odotan."
"Tulee pitkä aika, jolloin emme toisiamme näe", sanoi Knut, "mutta kun kerran tulen, niin tulen kuin purot ylhäältä päin."
"Minä alan kutoa kotiamme varten, niin ei aika käy pitkäksi."
"Mutta ei kyyneleitä kuteiksi!"