"Ne ovat kultapurojen lähteitä. Minä kannan sinut."
Hän otti Annin syliinsä.
"Olen liian raskas."
Knut muisteli hirsiä ja hymyili. Anni kumartui hänen puoleensa. Hän oli väsynyt ja uninen. Hän kuuli Knutin sydämen lyövän voimakkaasti ja lujasti karkean takin alla.
"Paleletko?" kysyi Knut. Hän antoi Annin hiipiä takin alle, ikäänkuin hän olisi ollut linnunpoika, joka tarvitsi lämmittämistä.
"Täällähän on vielä talvi", valitti Anni. "Olihan meillä alhaalla kesä."
"Odotahan, kun tullaan ylös ja lähemmäs aurinkoa. Olemme varjossa täällä ja se on kylmempi täällä kuin muualla."
Anni vaikeni, sillä hän ajatteli kuinka monta kertaa Knut oli kulkenut näissä varjoissa päästäkseen ylös aurinkoon. Hän täyttyi rajattomalla rakkaudella ja kumartui Knutin puoleen ja suuteli häntä. Sitten käveli hän itse.
"Oi, millainen pieni tupa", huudahti hän, kun olivat perillä.
"Ei se niin pieni ole kuin miltä näyttää. Ne ovat tunturit, jotka ovat niin suuria."