Anni pujahteli sinne tänne tuvassa ja hypisteli kaikkea. Hän ravisti vuoteitten olkityynyjä, nyppi sohvakangasta, silitti tutkistellen liinoja, kilisteli laseja ja haisteli patoja.
Knut teki tulen takkaan.
Auringon ollessa korkealla, söivät he päivällistä.
Nyt oli Anni jälleen vahva. Hän nauroi ihastuksesta katsellessaan ikkunasta ulos. Hän oli pelännyt heidän ponnistellessaan varjojen läpi ylöspäin, mutta nyt oli pelko poissa. Ylhäällä oli kaikki päivänvalkeata ja hienoa. Tunturit olivat puetut häikäisevän valkoiseen vastakiilloitettuun pukuun. Ja jos siellä täällä löytyikin varjoja, olivat ne sinertäviä kuin ilma, eivätkä tummanvihreitä ja limakkaita, niinkuin nousutiellä.
"Tahdon ylemmäksi", sanoi Anni.
"Luuletko jaksavasi?"
Hän juoksi Knutin syliin. He seisoivat ylimmällä tunturilla. Huiput loistivat keltaisina ja syvällä heidän alapuolellaan liiteli pieniä ruusuhattaroita laaksokäytävien yli, minne sumut ja iltavarjot jo olivat tiheästi laskeneet.
"Nyt on heillä jo yö tuolla alhaalla, Knut."
"Niin, mutta meillä on monta tuntia vielä aurinkoa. Anni, tahdotko?"
Hän tarjosi hänelle kätensä.