Vuosien vieriessä kävi hän yhä synkemmäksi. Hän vetelehti poissa viikottain ja kun häneltä kysyttiin syytä siihen, syytti hän vanhempiaan, joita hänen muka täytyi auttaa kotona.
Se onnistui jonkun aikaa, kunnes saatiin selville, ettei hän ollutkaan kotosalla, vaan että hän oli valehdellut. Kosto tuli heti. Hän lähetettiin kasvatuslaitokseen. Sellaiselle luonteelle, kuin hänen, oli se turmioksi. Ulkonaisesti kävi hän paremmaksi. Hän käyttäytyi hyvin, mutta se ei tapahtunut sentähden, että hän olisi ymmärtänyt että päinvastainen menettely olisi ollut väärin, vaan ainoastaan päästäkseen pikemmin vapaaksi.
Hän ymmärsi, että hänen piti valehdella ympäristölleen, ja niin valehteli hän käytöksessään, puheissaan ja oloissaan, töissään ja kaikessa, vaan ei ajatuksissaan. Totuus alkoi käydä hänelle vastenmieliseksi, koska joka kerta, kun hän oli yrittänyt sitä puhua, oli se vain tuottanut hänelle harmia. Se seikka, ettei hän saanut nukkua kotona ja kuulla isän ja äidin toraa, ei ollut niinkään suuri vahinko. Mutta ettei saanut olla yhdessä poikien kanssa, jotka vetelehtivät ja tupakoivat ja varastelivat hedelmiä, se oli hänestä kovaa. Ja hän halusi kuollakseen päästä vuokraamaan "ruumiskirstun" Hammarbyn luota ja lähteä purjehtimaan poikien ja tyttöjen kanssa ja nousta maihin Isoäidin saarelle ja ilakoida heidän kanssaan yöt läpeensä ja toisinaan päivätkin. Tytöillä oli aina rahaa, jota ansaitsivat tehtaissa ja he tarjosivat mielellään väkijuomia.
Se oli elämää, se!
Koulu päättyi. Kusti ei koskaan suorittanut sitä kokonaan, sillä maalari oli toimittanut hänelle levysepän oppilaan paikan. Kustilla ei ollut koskaan ollut niin iloista päivää, kuin silloin, kun hän jätti koulun ja katkismuksen, velvollisuuden ja totuuden. Veistoa hän vain kaipasi, mutta nythän hänestä tulisi levyseppä ja se oli sentään vasta jotakin. Ei hänen koskaan enään tarvitse lukea läksyjään eikä pelätä Jumalaa. Nyt oli hän oma herransa.
Kusti oli vahva poika, muuten ei hän mitenkään olisi kestänyt. Kisällit pitivät häntä kurissa ja jollei hän ollut nopsa ja huomaavainen liikkeissään, lensi pellinpalasia ja pihtejä pitkin hänen ruumistaan. Kun niin sopi, löi hän takaisin, mutta ylipäänsä oli hän alakynnessä ja sai pitää hyvänään.
Ei ollut suurtakaan eroa koulun ja verstaan välillä. Huomasipa hän, että koululla oli joitakuita hyviäkin puolia, joita hän ei koskaan ennen olisi voinut aavistaa. Siellä sai hän toisinaan ruokaakin. Täällä sai hän sitä itse hankkia. Siellä puhuivat opettajat ystävällisesti — ainakin ylimalkaan. Täällä ärjyivät ja kiroilivat kisällit ja mestarit.
Mutta kun hän sai nostaa ensimmäisen palkkansa ja ostaa sillä itselleen kiiltonappisen lakin ja nälkävyön, tuntui verstaanelämä kumminkin melkolailla paremmalta. Ja verstaanelämässä heräsi hänen vanha vihansa rikkaita kohtaan uudelleen eloon. Siellä tapasi hän samoinajattelevia, sekä vanhempia että nuorempia, kaikissa piili sama tuikea viha ylempiä kohtaan. Oppipoika vihasi kisälliä, kisälli mestaria, sillä mestari oli rikas, sanottiin, vaikka hän antoi kansalle nälkäpalkkoja. Kun mestari oli ollut kisällinä, oli hänkin vihannut mestariaan, mikäli kerrottiin. Kaikkia, jotka olivat ylempänä, tuli vihata. Hänen ei tarvinnut tai hän ei ollut oppinut tekemään päätelmiä, sillä hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi mestaria.
Kaikki väärinkäytökset ja vääryydet, joita verstaassa oli kasaantunut vuosien kuluessa, syötettiin häneen ja hänen vihansa paisui siitä vielä vankemmaksi.
Vanhempiaan ei hän koskaan enään nähnyt. Hän ei heistä välittänyt eivätkä he hänestä. Sisaruksiaan ei hän myöskään tavannut. Ainoastaan vanhemman siskonsa, Hannan, oli hän eräänä iltana kohdannut Kungsträdgårdissa. Hänellä oli turkinkaulus ja valkoinen alushame, jota hän näytteli niin paljon kuin suinkin, ja hän ilostui nähdessään Kustin ja tarjosi hänelle punssia Bernsissä. Siellä oli lämmintä ja valoisaa ja hienoa. Kustia hävetti olla työpuvussa, ja kun hän oli juonut pari lasia, ei hän enään ollut selvä.