Hän suuttui, kun näki korkeahattuisen herran tuijottavan sisareen ja oli jo rynnätä tämän niskaan, mutta kun hän näki sisarensa vilkuttavan silmää herralle, nousi hän ja meni pois sanaakaan sanomatta.
Sinä yönä ei hän paljon nukkunut.
Hänellä itsellään oli steariinikynttilätehtaassa tyttö, jota jumaloitsi ja jonka kanssa läksi Nackaskogeniin sunnuntaisin.
Silloin oli elämä aika miellyttävää. Mutta se ei kestänyt. Tyttö otti toisen ja Kusti sai mennä.
Siitä hetkestä alkoivat onnettomuudet, kuvitteli hän. Verstaassa riitaantui hän erään toverinsa kanssa ja löi häntä niin, että itse tuli poisajetuksi paikastaan. Hän näki nälkää kaksi vuorokautta, sitten meni hän kotiin vanhempainsa luokse kerjäämään ruokaa.
Kun hän koputti, avasi maalari. Jos hän tahtoi tavata äitiään, niin ei se käynyt päinsä. Isä oli tavallisessa paikassaan. Missä äiti oli? Äiti oli muuttanut. Minne? Hautuumaalle. Eikö hän haluaisi astua sisälle saamaan ryyppyä?
Kusti pudisti päätään ja meni pois. Hän kuljeksi Slusseniin päin tavatakseen jonkun tutun. Uutinen äidin kuolemasta ei häneen liikoja koskenut, kun ensimäinen välitön vaikutus oli haihtunut. Hän oli vihainen itselleen, kun oli hyljännyt maalarin ystävällisen kutsun. Hän tuumiskeli.
Mitähän, jos kääntyisi takaisin ja saisi ryypyn, ehkäpä voileivänkin maalarilta? Hän oli joka tapauksessa hyväntahtoinen mies.
Koskahan eukko oli kuollut? Olipa se sentään kummaa, ettei hän ollut saanut siitä tietoa tai luulivatko ehkä, ettei hän elänyt? Miksi oli hän kuollut? Oliko juonut itsensä kuoliaaksi? Hän joi kyllä tuntuvasti, mutta se lohdutti, sen tiesi kyllä vähin itse kukin. Kun ukko oli poissa, ei hänellä totisesti ollut paljoa millä elää, varsinkin niin monen vesan kanssa. Hautausmaa? Sateliko sielläkin, lumiräntää, lumisohjua — paljon kumpuja, puuristineen — köyhien hautuumaa. Rikkailla oli hienot asunnot hopearistineen ja marmoritauluineen ja haravoitua santaa. Ja siinäkö sitten oli kaikki? Ensin rehkiä ja nähdä vaivaa koko ikänsä ja sitten ajella tuonne yksin alas santaan pistettäväksi. Äiti oli aina kalpea. Ei hän varmaankaan ollut paljon muuttunut, vähän kalpeampi vaan. Ja siellä hän nyt makasi. Loppunut oli juominen. Mutta loppunut oli myöskin kurjuuden näkeminen ja siten oli hän päässyt sekä miellyttävästä että epämiellyttävästä. Jos hän saisi valita, niin tuskinpa hän tahtoisi tulla takaisin jatkamaan. Kyllä sentään, jos hän saisi vaihtaa ja ruveta muutteesta rikkaaksi. Saisi panna yllensä silkkipuvun kuuraushameen asemesta, silkkisukat ja kultaiset rannerenkaat ja tuoksuta hajuvedelle ja ajella teatteriin vaunuissa, kaksi apinaa edessä ja yksi takana, pakahduttaa itsensä ruualla ja viinillä niin, siitä eukko kyllä pitäisi — ja osaisi komentaa piikoja ja pesuakkoja.
Sitä olisi hauska katsella. Ja hän — tuo toinen, jonka kanssa äiti vaihtaisi, hänen pitäisi muuttaa maalarin väen ja leski Strömin luokse ja elää silavasta ja happamista herneistä, pukea ylleen märkä kuuraushame ja tallustaa tiehensä rikkinäisissä jalkineissa talviaamuisin pesemään rikkaitten lattioita, maata lapsivuoteessa kerran vuodessa, saada selkäänsä ukolta, kun tämä tuli kotiin ja haukkumisia lapsilta, jotka olivat siihen kylliksi isoja — niin sitä hän saisi! — ja sitten kuolla yksin ja hyljättynä, niinkuin vanha lude nurkassaan, kenenkään häntä kysymättä.