"Ei, me olemme kahden."
"Minusta tuntui. — Kuuleppas Anna. Nyt ei minua voida lähettää enään kauvemmaksi."
"Mitä puhut!"
"Totuutta, Annaseni. Nyt olen minä voimakkain. Onko sinulla jotain juotavaa? Kiitos!"
Hän joi maidon, jonka vaimo ojensi.
"Sinun ei pitäisi puhua niin paljon."
"Koska sitten puhuisin, jollen nyt?" Hänen suunsa vetäysi heikkoon hymyyn. "Tahdon, että annat minulle anteeksi, Anna, annat anteeksi, mitä olen sinulle tehnyt. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinulle paljon pahaa, mutta näetkö Anna, minä en voinut muuta. Muistatko pientä kappalaistaloamme alhaalla Daljoella, missä sinä ruusuja kasvatit ja minä istutin hyötymansikoita jokaiseen soppeen, mikä saatavissa oli. Muistatko sitä, Anna, ja kuinka me olimme onnellisia?"
Vaimo suuteli häntä.
"Tein sinulle pahasti, kun saarnasin sen pois, mutta minun täytyi puhua sillä tavalla, minun täytyi sanoa totuus, niinkuin sen silloin ymmärsin.
"Meidän oli lähteminen hyötymansikoitten ja ruusujen luota. Oli alkukesän ilta, kun ajoimme sieltä, muistatko? Tuomi tuoksui. Kauvaksi jälkeemme. Muistatko?