"Älä estä minua. Tämä on puolustuspuheeni kuoleman, sinun ja erään toisen edessä."
"Saat yskäsi jälleen."
"Kuulethan, etten yski."
"Niin, mutta minähän tiedän kaiken tuon entuudelta."
"Se tulee, se tulee. Odota vain. Mutta ensin täytyy minun lukea numerot sinulle, ennenkuin teen kirjanpäätöksen. Sillä jos minä nyt vaan sanoisin: anna anteeksi, Anna, niin ehket muistaisi, mitä sinun on anteeksi annettava. Tietysti sinä antaisit minulle anteeksi, sen tiedän. Mutta minä en tahdo, että anteeksi annettaisiin ilman, että synti olisi siinä mukana myöskin. Sentähden luettelen sinulle nyt syntini yhden erältään, niinkuin olosuhteet pakottivat minut tekemään syntiä sinua vastaan. Ymmärräthän, että minun mielestäni se ei koskaan syntiä ollutkaan —."
"Ei minunkaan, Iivari."
"Oli kyllä, Anna, sen oli täytynyt sitä olla. Muu ei ole mahdollista.
Niin paljon tunnen toki vaimoani, että sen tiedän.
"Niinmuodoin lasken eteenpäin.
"Me muutimme Stugsundiin. Minusta tuli siellä vapaapappi, sosialisti pappi, niinkuin minua kutsuttiin.
"Minulla ei ollut enään kirkon jollei hyvää, niin kuitenkin riittävää kappalaisleipää pureksittavana. Me näimme puutetta, mutta se ei tehnyt mitään, sen kyllä muistan. Muistat kaiketi, kuinka ylistin elämää, kun saatoin olla vapaa ja rehellinen ja puhua omaa uskoani semmoisena kuin se itsessäni kasvoi. Tiedät myöskin, kuinka siellä työmiehille omistin pitkät illat opettaakseni heille, mitä itse osasin. Se ei ollut paljon, sillä minun painolastini elämässä ei tullut sen paremmin kuin muittenkaan pappien, sanottavan suureksi.