Räätäli nousi lavalle ja puhui vallankumousta, puhui kaunopuheisin juonin ja kääntein, neulanpistoksilla ja solmivin langoin ja keinotekoisilla pysähdyksillä, jotka hän jo edeltäkäsin tiesi täyttyvän kättentaputuksilla ja suosionosotuksilla, sillä hän tunsi kuulijakuntansa.
"— sillä nähkääs, nyt tulevat toiset ajat. Aamupäivän juhlassa, tuossa hienossa vihkiäisjuhlassa — jossa ette te enkä minä saanut olla mukana! — istui täällä eräs ministeri, eräs kuninkaan luottamusmies ensi penkillä. Tiedättekö, kuka hänen vieressään istui? Vaivaishoitolainen Sabbatsbergistä. Ja tiedättekö, mikä minua ihmetytti, kun sen sain kuulla? Minä, joka tunsin ministerin ja tunsin hoitolaisen? En sitä niinkään ihmetellyt, että he istuivat vieretysten, vaikka olihan sekin kummallista, ajan merkki sekin — kuvitelkaappa ministeriä hännystakissa ja kunniamerkeissä ja koristuksissa ja hänen vieressään hoitolaista — suvutonta — sarkavaatteissa ja puukengissä! — hyvä! — hyvä! — En, mutta sitä, että ministeri oli tarvinnut kuukauden tullakseen ministeriksi, mutta hoitolainen seitsemän vuotta päästäkseen vaivaistaloon — hyvä! kuulkaa! — Siinä näette! On paljon, paljon vaikeampaa päästä vaivaistaloon kuin päästä ministeriksi tässä maassa! — hyvä! hyvä! — Kysykää Alinilta! Hän istuu tuolla sarkavaatteissaan ja puukengissään nytkin, mutta ministeri on poissa, hän."
Alettiin kurkistella. Minäkin kumarruin eteenpäin.
Se oli apostoli atelieristä.
Hän näytti tuntuvasti tyytyväisemmältä nyt, kuin viimein tavatessamme.
Täällä hän nähtävästi ei ollut mikään koira. Ihmiset, jotka istuivat hänen takanaan, taputtivat häntä olalle.
Ukko oli ylpeä ja onnellinen.
En kuunnellut enään räätälin puheita.
Ajattelin hermotautista naista ja arvelin, miltä hänestä tuntuisi täällä salissa. Niinkuin voipalasesta leivinuunissa.
Soittokunta soitteli. Laulukuoro lauloi.