"Minä en tahdo kuulla mitään hävyttömyyksiä ja karkeuksia täällä ylhäällä, muistakaa se!"
"En ole oppinut panemaan sanojani niin kauniisti, sen neiti huomatkoon, mutta sen verran tiedän, että tulee vastata, jos toinen puhuttelee."
"Vaiti! sanon minä. Tämä on minun atelierini. Minä kiellän teitä mitään puhumasta!" huusi hän.
Ukko nousi. Apostolin silmät kiilsivät: "Ei minulle tarvitse niin äänekkäästi puhua. Kuulen kyllä ja ymmärrän myöskin. Ja älköön neiti luulko, että annan kohdella itseäni kuin koiraa. Minä en istu täällä ruuan enkä asunnon tähden. Ne minä saan vaivaistalolla. Mutta minä halusin saada hiukan kahviin ja nuuskaan, mutta voinpa kyllä olla ilman niitä."
Syntyi hälinä. Hermotautinen vaikeroitsi ääneen ja toiset kerääntyivät ukon ympärille ja koettivat saada häntä jäämään.
"Kiitos kiitos", sanoi ukko. "Teette hyvin kiltisti ja minä pidän niin paljon teistä kaikista, mutta tuo —." Hän osotti, ketä tarkoitti.
Hän otti lakkinsa ja keppinsä ja läksi. Hän oli niin kookas, että hänen täytyi kumartua ovessa — —
Toisen kerran näin hänet Kansantalon vihkijäisissä n:o 2.
Suuri näyttelijä oli lukenut vihkijäisrunon. Sitten soitteli soittokunta, paremminkin hyväntahtoisesti kuin kauniisti.
Kasvot salissa alkoivat käydä kuumiksi ja punaisiksi.