Minkähän näköisiä hänen tyttärensä olivat?
Hän pitensi askeleitaan.
Olivatkohan he jo lähteneet kotoaan? Sepä olisi harmillista.
Hän tuli eräälle torille ja kyseli taas Brahenkatua.
Jatkaessaan matkaansa ihmetteli hän, että talot kävivät suuremmiksi, hienommiksi ja kallisarvoisemmiksi, mutta että ihmispaljous väheni.
Kului hetkinen ennenkuin hän pääsi siihen lopputulokseen, että hän alkoi tulla rikkaitten kaupunginosaan, jossa ei ollut pakkoa nousta ylös näin varhain.
Ja silloin ei hän käsittänyt, mitenkä hänen tyttärensä voisivat asua siellä.
Tosin olivat he kirjoittaneet, että he olivat vuokranneet komean asunnon yhdessä, mutta eihän toki voinut olla mahdollista, että he asuisivat tuollaisissa palatseissa, joissa oli marmoriseinät ja koristettuja tammiportteja, suuria kuin tuomiokirkon ja paljon, paljon uljaammat kuin itse lääninhallituksen talo. Mutta kaiken tämän ohitse piti hänen kaiketi vain kulkea, tullakseen tyttäriensä asunnolle. Ne raukat asuivat kyllä syrjäosissa, tuolla puolen hienojen rakennuksien ja katujen, jotka olivat kolme kertaa leveämmät valtamaantietäkin.
Sturenkatu! Olipa kummaa, miten paljon historiaa oli katujenkulmiin ajettu.
Herra Jumala, pitäisikö hänen nyt taivaltaa koko tuo pitkä katu.